Ajoin auton kadunviereen, talon kohdalle, lehmuksen alle. Miten kauniilta talo näyttikään tänä aurinkoisena aamuna pihassa kukkivien ruusujen keskellä, ajattelin noustessani autosta. Oudon hiljaista oli. Kävelin nopein askelin kohti ovea, minulla oli kiire, vaikka en nyt oikein muistanutkaan miksi. Kuljin eteishallin poikki, katsoin olohuoneeseen. Se oli tyhjä, vain kaksoisovet puutarhaan olivat auki ja tuuli heilutteli hiljaa valkeita, pitkiä  verhoja. Pöydällä maljakossa kimppu valkoisia liljoja, vieressään avoin kuva-albumi. En pidä liljoista. Lattialla nalle ja leikkiauto.
Ruokahuone ja työhuone olivat myös tyhjät, ei ketään näkyvissä. Avasin keittiön oven. Pöytään oli katettu aamiaistarvikkeita. Hellalla kattilassa oli puuroa ja keittimessä kahvit. Lapsen lautasella puuro oli jo puoliksi syöty. Yksi tuoli oli nurin ja matto kasassa, nostin tuolin pystyyn ja suoristin maton. Kiireen tuntu lisääntyi sisälläni. Katsoin hallissa olevia makuuhuoneisiin vieviä portaita. Miten täällä on näin hiljaista, mietin ja lähdin nousemaan portaita. Yläkerran neljän makuuhuoneen ovista vain yksi oli suljettu. Se oli minun, tai meidän, mieheni ja minun makuuhuone. Epäröiden lähestyin tuota suljettua ovea. Jonkinlainen pelko myllersi mielessäni. Ja tuo outo hiljaisuus.
Ei kadulta kuuluvia ääniä, ei lintujen ääniä puutarhasta. Talokin oli vaiti, ei kellojen raksutusta seinäkelloista. Ei lapsen huudahduksia. Lapsen? Pysähdyin käsi oven kahvalla. Mitä olin unohtanut?
Hiljaa avasin ovea. Täälläkin parvekkeen ovi ja ikkunat olivat avoinna. Katsoin vuoteelle. Käteni haparoivat oven pielistä turvaa. Vuoteella makasi nuori nainen mustat hiukset valkoisella tyynyllä levällään, valkoinen paita päällään. Rinnalle ristityissä käsissä valkea lilja.
Se nuori nainen olin minä. Hitaasti valuin istumaan seinänviereen lattialle.
Mitä oli tapahtunut. Olinko tuolla sängyssä. Vai tässä lattialla.
Sitten yhtäkkiä kuulin taas ääniä, auto ajoi talon eteen, alhaalta eteishallista kuului lapsen ääni: Äiti, misä äiti? Itkikö joku? Kello löi kymmentä lyöntiään.
   -   Rouva, herätkäähän nyt, joku ravisteli minua kevyesti, herätkäähän nyt. Ei, ei enään silmiä kiinni.
-  Rouva, te olette sairaalassa, kaikki on hyvin.
Näin puoleeni kumartuneen sairaanhoitajan. - Hyvä, pysykäähän nyt hereillä, ei enään silmiä kiinni. Katsokaas, tässä on tyttärenne, kovin pieni mutta pirteä.
Toinen nainen tuli ja laski rinnoilleni vauvan. - Ei, ei, sanoin vaikeasti, ei minulla ole tytärtä.
Ja taas äänet tuntuivat kaikkoavan, oli pimeää. - Ota lapsi, äkkiä, soita lääkäriä, verenpaine...---
Niin pimeää.