Puhelin soi juuri, kun Kirsti lopetteli tiskaamista ja pyyhki muruja pöydältä. Koko iltäpäivä töiden jälkeen oli mennyt pienoisessa sumussa. Poika oli , monen kiemurtelun jälkeen, saanut sanottua nähneensä isän ja mitä tämä oli sanonut. Kirsti ei olut osannut sanoa pojalle mitään, pahalta oli tuntunut lapsen asiaan vetäminen. Poika oli vielä kaivanut ryppysen vitosen taskusta ja tarjonnut sitä äidilleen. Miten raukkamainen mies olikaan ollut. Kirsti oli heti yrittänyt tavoittaa miestä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Niinpä hän vastasi nyt puhelimeensa katsomatta soittajaa: -Kirsti.
Toisesta päästä ei kuulunut kuin hiljaista huminaa. Puhelin suljettiin.
Kirsti rypisti otsaansa ja katsoi nyt soittajaa puhelimesta. Tuntematon numero.
Ei siis mies, joku kaiketi oli soittanut väärään numeroon.
Lapset menivät hiljaisina iltapesulle ja nukkumaan, Kirstin ei tarvinnut edes kunnolla huomauttaa asiasta. Kait poika oli kertonut jotain sisarelleen, kun tämäkin oli niin hiljaa.
Kirsti meni parvekkeelle, nojasi kaiteeseen katsoen kohti metsän reunaa. Kuusen latvat piirtyivät mustina punertavia pilviä vasten. Ilta oli lämmin, kaukaa kuului junan kolke. Mopoja  mennä pörräsi kohti järveä.
Olen yksin, ajatteli Kirsti, tätähän olen suunnitellut jo pitkään. Miksi sitten on näin surkea olo. Itkettää.
Hän tulisi kyllä toimeen lasten kanssa, ei siinä mitään, taluodellisesti,  mutta kaiken päättyminen näin tuntui tyhjältä. Ei puhetta siitä miksi, mikä oli mennyt pieleen heidän välillään. Ei sopimista lasten tapaamisesta, ei mitään. Olisi edes kertonut minne meni, silmäkkäin.
-----